Nykyihmisen elämä on etuoikeutetumpaa, yltäkylläisempää, turvallisempaa ja nautinnollisempaa, kuin entisajan kuninkaalla. Maailman herkut ovat lähikaupassa, lämpöä ja vettä riittää, viihdettä pursuaa verkon yli, yhteiskunta luo turvaa ja aistinautintoja on tarjolla jokaiseen päivään. Näemmekö tämän ja osaammeko olla kiitollisia?
Minusta emme kaipaa ratkaisuksi ongelmiimme itseensä käpertymistä. Elämämme on jo liian itsekeskeistä, emmekä voi hoitaa haasteitamme vain sisäisessä maailmassa vellomalla – lopputuloksena on vain enemmän pahoinvointia ja pahimmillaan psykoosi. Silti niin moni tarjoaa pahoinvoinnin ratkaisuksi itseensä käpertymistä?
Maailmanpolitiikassa puhuu itseensä käpertyminen. Kiusaajahallitsijat verhoavat itsensä samanmielisillä ja demokratia, sananvapaus ja tasa-arvo nähdään uhkina. Joukolla itseensä käpertyminen on johtanut miljoonien kuolemaan ja samaa uhkaa näemme ajassamme. Mutta ovatko hallitsija erillään ihmiskunnan yleisestä kehityksestä?
Myös suorittaminen on itseensä käpertymistä; pakeneminen suorittamiseen on itseensä käpertymistä. Kalenterin täyttäminen on yltäkylläisyyden ajassa helppoa, mutta annammeko itsestämme tarpeeksi yhteisölle, eli yhteiskunnalle ja toisillemme? Työtä tuottavamman ja kestävämmän tulevaisuuden eteen on lisättävä, joten kysynkin onko todellinen ongelmamme se, että meillä on liikaa vapaa-aikaa yhteiskunnan ja toistemme palvelusta?
Mitä annamme toisille, annamme itsellemme. Olemme yksi yhteinen ihmiskunta, jossa jokaisella on tärkeä paikkansa kehityksessä. Jokaisen on tehtävä oma osansa kehityksessä ja nykyisin kipuilemme tuon osan kanssa. Haluaisimme antaa vähemmän ja saada enemmän ja tämän egollisen tuskan ratkaisua haetaan käpertymällä itseen. Mutta onko kestävää vain itselle annettua?
Aikamme on egon kuva. Raha ja ulkoinen valta puhuu hiljaisemman sielullisen viisauden vaimeaksi. Ego haluaa olla oikeassa, ego haluaa hallita ja tietää. Ego haluaa käpertyä omaan erinomaisuuteensa ja on tarpeineen pohjattoman kekseliäs keksimään yhä uusia hallintomalleja, uskontoja ja hyvinvointioppeja käpertymisensä mekanismeiksi. Kuinka paljon kärsimyksestämme on toisten vika, vai olemmeko täällä yhteisellä sielun matkalla?
Toisten auttaminen on hyvinvoinnin perusta. Auttajan on pidettävä itsestään huolta viidellä ihmisyyden tasolla, jotta jaksaa auttaa. Tarvitsemme terveitä rajoja toisiamme ja itseämme vasten, jotta jaksamme kuulla sielumme ja toisemme. Osaammeko johtaa itseämme älylaitteiden uhkalta suojaan? Hyvinvointi on jatkuvia tekoja laajemman sielullisen avautumisen puolesta. Itseensä käpertyminen on suoja hankalalta ja kivuliaaltakin kasvulta, joka syntyy sielullisen rehelliselle elämälle avautumisesta.
Jokainen meistä on täällä kasvamassa ja jokainen meistä on toisten opettaja jollain tapaa. Jokainen meistä on toiselle kannatteleva kanssakulkija. Jokainen meistä on yhtä arvokas, eikä totuutta ole annettu kenellekän yksin. Totuus ja kasvu ovat alati muuttuvia, ja ajassa muuttuvaa todellisuutta ei opi 2000-vuotta vanhoista kirjoista, mutta terveys, rehellisyys, empatia, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus ovat mittamme ajasta riippumatta.
Onko liian kipeää myöntää, että saamme osaksemme heijastuksen teoistamme ja ajatuksistamme? Kaikki eivät tee yhtä paljon, eivätkä saa vetovoiman lailta yhtä paljon. Karma koskettaa kaikkia ja kaikki tekemämme kohtaamme tulevaisuudessa. Rakkaus kasvaa työssä, kärsimyksessä ja luopumisessa itseensä käpertymisestä. Mutta kuinka paljon tiedämme Rakkaudesta?
Mie tiedän joka päivä vähemmän. Olen valtavan kiitollinen tästä yhteiskunnasta, jossa voin kirjoittaa Teille näin. Olen kiitollinen terveydestä ja kanssaihmisistä. Olen kiitollinen mahdollisuudesta opiskella, tehdä töitä ja kehittyä. Elämä tänäänkin on haasteineen lahja, jonka haluan jakaa kanssanne ihmetellen kohtaamisemme voimaa.
Kanssasi tähtien alla,
pakkasen hiljaisessa pauhussa,
kasvan ihmetykseen Maaäidin lahjasta,
jonka ihmiskunta on paratiisikseen saanut.
Tämänkin päivän luminen luonto,
kuiskii yhteyttä meitä suurempaan,
jonka lapsina me egomme muovisilla niityillä,
kirmaamme karjuen kärsimystä toisillemme.
Vaikka saisimme oivaltaa yhteisen kasvun,
ja hyväksyä toisissamme kipumme tarkoituksen,
ja peilistä näkemämme lapsenomaisen keskeneräisyyden?
Tänäänkin hymyilen Rakkauden kasvua
pyyteettä itsellekin toistemme kautta.
